Diet Eman ja James Schaap: Kielletyt sanat

Kielletyt sanat kertoo nuoresta naisesta, joka toimi toisen maailmansodan aikaan Hollannin vastarintaliikkeessä. Diet Eman auttoi sulhasensa Hein Sietsman kanssa useita juutalaisia järjestämällä heille turvapaikkoja. Lisäksi he tekivät liittoutuneille karttoja saksalaisten asemista, kuljettivat viestejä ja auttoivat liittoutuneiden alasammuttuja lentäjiä.

Kirja on jännittävä ja mielenkiintoinen, vaikkakin minua häiritsi siinä kirjoittajien syvä uskonnollisuus. Noin joka kolmannessa kappaleessa muistetaan kiittää Jeesusta ja jumalaa, ja raamatunkohtiin viitataan tiuhaan. Ei kyseenalaisteta jumalan hyväntahtoisuutta, vaikka hän antaakin toisen maailmansodan kauhujen tapahtua.

Marilyn French: Kausi helvetissä

Kuuluisa feministikirjailija Marilyn French kirjoittaa sairastumisestaan syöpään ja selviämisestään. French vaikuttaa kirjoittavan enemmän itselleen kuin lukijoille; lopussa hän lähes myöntääkin kirjan olleen hänelle traumankäsittelykeino. Suuri osa kirjasta on lähinnä uuvuttavaa luettelointia eri hoidoista ja toisaalta kirjailijan tiiviistä työ- ja matkaohjelmasta.

French suhtautuu hyvin penseästi hänet parantaneisiin lääkäreihin ja koko länsimaiseen lääketieteeseen. Hän kirjoittaa katkeransävyisesti, kuinka hän joutui alistumaan lääkäreiden brutaaleihin hoitoihin - sädehoitoon ja solunsalpaajahoitoon - mainitsematta, että ilman näitä hoitokeinoja hän ei olisi enää elossa. Kiitosta saavat vain vaihtoehtoisen "lääketieteen" edustajat, kuten homeopaatit, joihin French on turvautunut syövän jo parannuttua. Epäilemättä Frenchin vimmainen ja taisteluvalmis asenne auttoi häntä selviämään, mutta joskus kyllä tuntuu siltä, että hänen kitkeryytensä lääkäreitä kohtaan on ainakin älyllisesti epärehellistä.

Miriam Khan: Pitkä paahteinen polku

Miriam Khanin Pitkä paahteinen polku kertoo oudon ja osin absurdin tapahtumakulun muutaman vuoden takaa. Miriam oli juuri matkustanut Dubaihin, kun hänet pidätettiin ja vangittiin. Syynä autossa istuminen miehen kanssa. Mies, Bangash Khan, oli Miriamin ystävä, ja autossa tapahtuneet epäilyttävät aktiviteetit rajoittuivat voileipien syömiseen.

Syyttäjä päätyy lopulta syyttämään Miriamia prostituutiosta, ja Miriam on osan ajasta vankilassa, osan omassa hotellissaan. Suomeen hän ei voi palata, sillä hänen passinsa on poliisilla. Kuukausia kestänyt piina saa lopulta hieman yllättävän ratkaisun.

Miriamin kokemukset Dubain virkakoneistosta ovat varsin kafkamaisia. Arabiemiraattien elämänmenoa ja kulttuuria kuvaillaan varsin vähän, kun pääpaino on päähenkilön kaventuneessa elämänpiirissä.

Sven Pahajoki: Dominick Arduin - seikkailijan salaisuus

Sven Pahajoen hutaisten tehty kirja viime vuonna kadonneesta seikkailija Dominick Arduinista kertoo suurena paljastuksenaan, kuinka Arduin keksi itselleen menneisyyden ja valehteli taustastaan kaikille. Suomalaisille kerrottu Barcelonnetten alppikylään sijoittunut traaginen lapsuus oli pelkkää kuvitelmaa. Ranskalaisille ystävilleen Arduin taas väitti muunmuassa että hänellä on Suomessa kaksoset, joita ei koskaan ole ollutkaan.

Näiden paljastusten lisäksi Pahajoki esittää villejä arvauksia Arduinin katoamisen motiiveista, ja jopa siitä, oliko koko katoaminen vain Arduinin salajuoni. Teoria on, että Pohjoisnavan sijasta Arduin suuntasi jonnekin Venäjälle varusteineen elämään erakkona. Kovin epätodennäköisten skenaarioiden lisäksi Pahajoen tekstissä hätkähdyttää muutamaan kertaan esiintyvä lähes rasistinen venäläisvastaisuus. Esimerkiksi Pahajoen mukaan Arduinia ei etsitty kunnolla, koska venäläisiin etsijöihin ei voinut luottaa - hehän ovat venäläisiä.

Kirja on varsin tyypillinen esimerkki pikaisesti markkinoille tungetusta ajankohtaisaiheesta tehdystä paljastusjulkaisusta. Onneksi sen sentään luki nopeasti.

Traudl Junge: Viimeiseen saakka

(Bis zur letzten Stunde - Hitlers Sekretärin erzählt ihr Leben)

Traudl Junge toimi Hitlerin sihteerinä marraskuusta 1942 sodan loppuun asti. Aloittaessaan hän oli 22-vuotias tanssimisesta kiinnostunut nuori nainen. Lopettaessaan toimessaan hän oli leski ja pian venäläisten sotavanki. Junge koki Berliinin tuhon ja Hitlerin viimeiset päivät bunkkerissa.

Kirja on kirjoitettu kahdessa osassa. Ensimmäisen osan Junge kirjoitti jo vuonna 1947, lähinnä siksi, että hänellä olisi jotain, johon viitata mahdollisissa tulevissa selvittelyissä ja oikeudenkäynneissä. Tuolloin 27-vuotiaan Jungen teksti oli myöhemmin hänen omasta mielestään hävettävän naiivia ja käsikirjoitus unohtuikin vuosiksi. Myöhemmin, vuonna 2002, Junge jatkoi käsikirjoitustaan, ja kokonaisuus julkaistiin sitten kirjana samoihin aikoihin kuin Jungesta tehty dokumenttielokuva Im toten Winkel - Hitlers Seketärin. Junge kuoli pian kirjan julkaisun ja elokuvan valmistumisen jälkeen.

Jungen nolostumisen kirjan ensimmäisen osan naiiviudesta ymmärtää. Maailmansota riehuu ja Traudl Junge on tapahtumien keskipisteessä - Hitlerin Kotkanpesässä - mutta mistä hän kirjoittaa?

"...Sellaisessa tilanteessa näin ensimmäisen kerran Eva Braunin, ja minut esiteltiin hänelle. Hän oli erittäin hyvin pukeutunut ja hoidettu, ja huomiotani kiinnitti, kuinka luonteva ja teeskentelemätön hän oli. [...] Kun näin hänet ensimmäisen kerran, hänellä oli yllään niilinvihreä, paksusta villakankaasta valmistettu leninki. Leningin yläosa oli tyköistuva, ja kellohameessa oli leveä turkisreunus. [...] Puvussa oli tyköistuvat hihat ja sydämenmuotoista miehustaa kannatteli kaksi kullanväristä solkea..."

Myöhemmin kirjoitetussa osassa Jungen huomio kiinnittyy jo aivan muihin asioihin, ja teksti sisältää jo jälkiviisauden tuomia arvioita:

"Heinäkuun 20. päivän attentaatti oli suurin onnettomuus, joka Saksaa ja Eurooppaa saattoi kohdata. Ei siksi, että sitä yritettiin, vaan siksi että se epäonnistui. Hitler piti kaikkia attentaatin epäonnistumiseen johtaneita onnettomia sattumia henkilökohtaisena menestyksenään. Hänen itseluottamuksensa ja voitonvarmuutensa mutta myös vallanhimonsa ja suuruudenhulluutensa ylittivät nyt kaikki järjen rajat."

Historian kannalta katsoen on tuo Jungen vuonna 1947 kirjoittama osuus mielestäni kuitenkin jos ei arvokkaampi niin ainakin mielenkiintoisempi. Tuolta ajalta ei ole kovin paljon paikalla olleiden aikalaishistorioita, ja myöhempinä aikoina kirjoitettua tuota aikakautta koskevaa taas on niin paljon.

Jungen kirja sekä hänestä tehty dokumenttielokuva ovat korvaamattomia esityksiä Kolmannen valtakunnan kohtalonhetkistä tavallisen ihmisen näkökulmasta. Junge oli takuulla lähempänä sivustakatsojan asemaa kuin esimerkiksi Albert Speer, joka toki on kirjoittanut tuosta ajasta paljonkin. Myöskään Jungella ei vaikuta olevan niin suurta tarvetta selittää asioita itselleen parhain päin - hän oli kuitenkin vain tuolloisten tapahtumien kirjaajia, ei niiden tekijöitä.

Gitta Sereny: The Case of Mary Bell

Gitta Serenyn The Case of Mary Bell kertoo vuonna 1968 tapahtuneista kahden pienen pojan murhista, joihin syyllinen oli tekohetkellä 10-vuotias Mary Bell. Mary kuristi kummankin pikkupojan kuoliaaksi lähinnä huvikseen, ilman minkäänlaista motiivia. Bell tuomittiin oikeudessa Britannian oikeuskäytännön mukaan aikuisena. Psykiatrien mukaan hän oli selkeästi psykopaatti. Mary Bell vapautui 1980-luvun alussa ja elää nyt anonyymina tyttärensä kanssa jossain päin maailmaa.

Sereny tuntui ajattelevan, että auttamalla Marya psykiatrisella hoidolla hänen psykopatiaansa olisi saattanut voida jotenkin lieventää. Nykyaikana yleinen käsitys taitaa olla, että psykopatia - tai siis nykytermein narsistinen persoonallisuushäiriö / sosiopatia - ei ole parannettavissa.

Lisämateriaalia tapauksesta: Crime Library .

Lukija: Tuuli

Gitta Sereny: Into That Darkness

Gitta Serenyn Into That Darkness kertoo Frank Stanglista, katolisesta itävaltalaisesta poliisista ja perheenisästä, josta tuli tuhoamisleiri Treblinkan komentaja. (Tässä pitää selventää, että varsinaisia tuhoamisleirejä oli vain neljä: Treblinka, Sobibor, Chelmno ja Belzec. Toisin kuin yleisesti luullaan, Auschwitz ei ollut tuhoamisleiri, vaan "vain" keskitys- ja työleiri, jossa toki kuitenkin myös tuhottiin ihmisiä. Eroa selventää tämä: Auschwitziin saapuneella ihmisellä saattoi hyvällä onnella olla viikkoja tai kuukausia elinaikaa jäljellä, kun taas tuhoamisleireille saapumisen jälkeen keskimääräinen elinaika oli pari tuntia.)

Sereny haastatteli Stanglia länsisaksalaisessa vankilassa, pyrkien saamaan selville Stanglin kokeman syyllisyyden asteen ja ymmärtämään, miten Stanglin kaltainen kunnon katolinen voi elää elämäänsä tekojensa jälkeen.

Lukija: Tuuli