Lukublogi

Lukublogi jatkuu toisaalla

2006-01-06T17:44:00.000+02:00

Vuoden 2006 alusta lukublogi jatkuu osoitteessa http://lukublogi.vuodatus.net. Tervetuloa!

Minette Walters: Umpikuja

2005-12-31T00:55:00.000+02:00

Waltersin kirja on tehokas kuvaus yhden päivän tapahtumista englantilaisessa slummissa. Juoni kulkee kuin juna, ja henkilökuvauksetkin ovat osin toimivia. Jotkut ratkaisuista vain tuntuvat kovin heppoisilta, eikä turhilta shokkiefekteiltäkään vältytä.

Rupert Sheldrake: The Sense of Being Stared At

2005-12-31T00:48:00.000+02:00

Sheldraken kirja yrittää kai olla tieteellinen teos telepatiasta, ennaltanäkemisestä ja yliluonnollisista vaistoista. Kirjassa puhutaan tavanomaisista ilmiöistä, kuten siitä, että vaistoaa, kun joku tuijottaa, tai arvaa, kuka on puhelimessa ennen vastaamista. Ilmiöt itsessään ovat kovasti mielenkiintoisia, ja niitä esitellään monipuolisesti. Tieteellisen otteen häivääkään ei valitettavasti löydy siitä, miten Sheldrake ilmiöitä käsittelee. Joka luvussa muistetaan mollata skeptikkoja, joiden penseä asenne kuulemma johtuu vain dogmaattisuudesta, tai pelosta kaikkea uutta kohtaan. Sheldraken edellisiin teoksiin viitataan tiuhaan: "kuten kerroin aiemmassa kirjassani sejase.." Monesta ilmiöstä mainitaan, että tästäkin saisi varmaan oivia tutkimustuloksia, mutta asiaa ei ole tieteellisesti tutkittu.

Pahimmillaan Sheldrake on selitellessään niitä tapauksia, joissa tieteellistä tutkimusta on kuitenkin tehty. Esimerkiksi juuri tuijotuksen kohteena olemista on tutkittu kahteenkin otteeseen, joista kummassakin havaittiin, ettei kohde mitenkään poikkeuksellisen usein arvannut tuijotushetkeä oikein. Sheldrake lyttää nämä tulokset epäkelpoina sillä perusteella, että "kokeessa käytetyt henkilöt vain eivät olleet hyviä tuijottajia"! Vastaavia tahattoman hilpeitä möläyksiä on kirjassa useita.

Paul Simons: Weird Weather

2005-12-31T00:44:00.000+02:00

Weird Weather kertoo omituisista sääilmiöistä. Kirja alkaa kummallisilla sateilla: mitä tehdä, jos taivaalta sataa sammakoita, pieniä kaloja, hiekkaa tai pakastekanoja? Entä jos tavalliset rakeet ovatkin kilojen painoisia jättiläisiä? Myöhemmin Simons kertoo pallosalamoista, hurrikaaneista, kuivista kausista ja kovasta tuulesta, mainitakseni vain muutamia esimerkkejä. Kirjan teksti on ehkä liiankin yksinkertaistettua ja helppolukuista. Simons on myös selvästi suunnannut teoksensa brittiyleisölle, sillä kaukaisten maiden omituisia sääilmiöitä verrataan yhtenään Brittein saarten omaan ilmastoon. Teos oli kuitenkin mielenkiintoinen ja oli siinä aika paljon uuttakin tietoa, ainakin minulle, joka en ole alaan perehtynyt.

Tracy Chevalier: Girl With a Pearl Earring

2005-12-31T00:40:00.000+02:00

Periaatteessa vierastan kirjoja, joissa historiallisten henkilöiden elämiin sepitetään keksittyjä tarinoita. Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru oli kuitenkin oikein sujuva ja viihdyttävä, eikä vähiten siksi, että kirjan tapahtumapaikkana on kaupunki, jossa asun. Chevalier kuvaa 1600-luvun Delftiä todella eläväisesti ja hyvin. Kun kaupungin keskusta vielä ei ole vuosisatojen varrella pahemmin muuttunut, pystyy kirjan kaupunkikuvaukset melkein näkemään silmissään.

Muutenkaan kirja ei toki ollut huono, mutta kuten sanottu, en oikein tiedä, miten suhtautuisin siihen, mitä Chevalier on keksinyt Johannes Vermeerin pään menoksi. Kyseessä kun on kuitenkin oikea ollut ja elänyt ihminen.

Stephen Baxter: Coalescent

2005-12-15T23:43:00.000+02:00

Coalescent on skaalaltaan valtaisa scifitarina. Ajallisesti tarina ulottuu muinaisesta Rooman valtakunnasta tuhansia vuosia tulevaisuuteen, sijainnillisestikin Manchesterista Amalfin kautta muihin aurinkokuntiin. Kirja oli täysin erilainen kuin alun perusteella odotin, eli juoni kulki yllättäviin suuntiin. Syytän Baxteria unirytmini rikkomisesta - viime yönä luin tätä kirjaa puoli viiteen aamulla. Suosittelen.

John Saul: Black Creek Crossing

2005-12-10T21:13:00.000+02:00

Black Creek Crossing on toimiva kauhu- tai jännityskertomus kahdesta teinistä, jotka törmäävät haamuihin ja noituuteen pikkukaupungissaan jossain Amerikassa. Kliseisistä henkilöhahmoista huolimatta tarinan väki herättää sympatioita, ja varsinkin tarinan kissa. Lopussa riittää yllättävää juonenkäännettä, vaikka ihan lopun splatteripläjäys hieman ihmetyttääkin.

Tarina voisi olla suunnattu ns. nuorille aikuisille, mutta jotkut osat kirjasta tuntuvat selvästi pyrkimään tuosta lokerosta ulos.

Saul on kirjoittanut lukuisia kirjoja - kauhukirjoittajilla taitaa olla aikamoinen tuotantoliukuhihna yleensäkin - ja Black Creek Crossingin perusteella voisin kuvitella, että nekin ovat ihan kelpo välipalaviihdettä.

Anchee Min: Katherine

2005-12-08T15:01:00.000+02:00

Anchee Minin romaanissa amerikkalainen opettaja saapuu sulostuttamaan epäluuloisten ja harmaiden kiinalaisten oppilaidensa elämää 80-luvun Shanghaissa. Minin aiempi, omaelämäkerrallinen Red Azalea, oli mielenkiintoinen, joten odotin tältäkin romaanilta jotain. Jouduin pettymään. Kerronta takkuaa ja jumittelee. Henkilöhahmot ovat tylsiä, paitsi sitten ihanainen amerikkalainen Katherine. Kielikuvat ovat järkyttäviä, vai mitä mieltä pitäisi olla seuraavasta:

She unfolded the petals of my dry heart. A flower I did not know existed began to bloom inside me.

Ben Bova: Twice Seven

2005-12-01T16:25:00.000+02:00

Twice Seven on scifinovellikokoelma Ben Bovalta, jonka kirjoista olen aikaisemmin lukenut vain jonkun Mars-retkikuntaa käsitelleen tiiliskiven. Muistaakseni se oli ihan hyvä. Moni Twice Seveninkin novelleista on ihan hyvä - aika peruskamaa, aikamatkustuksella jippoilua, maailmanloppuskenaarioita, marsilaisia - mutta moni on myös todella huono. Osa tarinoista vaikuttaa rehellisesti sanoen 12-vuotiaan rakettidiggarin kirjoittamilta. Lisäksi Bovan ihmiskuvaus on kehnoa ja kevyemmässä scifissä tämäkin on haitta. Raskaassa, tieteellisemmässä scifissä henkilöhahmojen pahvikuvamaisuus ei välttämättä kiusaisi.

Carol Ann Lee: The Hidden Life of Otto Frank

2005-11-28T16:29:00.000+02:00

Carol Ann Lee on brittiläinen Anne Frank-tutkija, joka kertoo tässä kirjassaan Anne Frankin isän, Otto Frankin elämäntarinaa. Otto Frank oli ainoa Frankin perheen henkiinjäänyt, ja samalla henkilö, joka päätti Annen päiväkirjan julkaisusta. Lee kertoo Oton elämän alkuvaiheista, perhe-elämästä, sota-ajan vaiheista ja sodanjälkeisistä vuosista. Itse sota-ajasta teos ei kerro paljoakaan, sillä ne vaiheet on jo kuvattu lukemattomissa muissa kirjoissa.

Kirja oli varsin mielenkiintoinen ja toi jonkin verran uutta esiin, lähinnä Otto Frankin luonteesta ja persoonallisuudesta. Valitettavasti Lee yrittää kuitenkin kirjassaan Oton elämänkuvauksen lisäksi alleviivata omaa teoriaansa Frankin perheen kavaltaneesta henkilöstä. Kun kirja julkaistiin Hollannissa kolmisen vuotta sitten, seurasi jonkinlainen kohu, ja Leen väitteitä yritettiin todistaa tai kumota arkistomateriaalin avulla. Mitään varmaa ei kuitenkaan löytynyt, ja siksi tässä uudessa painoksessakin Leen teoria nojaa pitkälti aihetodisteisiin ja olettamuksiin. Frankin perheen kavaltajan henkilöys ei siis selviä varmasti vieläkään.

Kirjassa myös mainitaan, että Miep Gies tietää kavaltajan henkilöllisyyden, mutta ei ole suostunut sitä kertomaan. Gies ei myöskään suostunut puhumaan kirjailijan kanssa. Jos Leen olettamus kavaltajan henkilöydestä on oikea ja Gies tarkoittaa samaa henkilöä, täytyy ihmetellä, miksi hän ei halua asiaa kertoa. Kyseinen henkilö on kuitenkin jo aikaa sitten kuollut, ja tämän oma perhekin uskoo tämän kavaltaneen Frankit.

Philip Roth: The Plot Against America

2005-11-16T18:18:00.000+02:00

The Plot Against America on yhtaikaa lapsuuskuvaus sekä vaihtoehtohistoria. Roth kuvaa omaa lapsuuttaan vaihtoehtoisessa 1940-luvun Amerikassa, jossa lentäjäsankari Charles Lindbergh voittaa Rooseveltin presidentinvaaleissa ja liittää USA:n hyökkäämättömyyssopimukseen akselivaltojen kanssa. Rothin juutalaisperhe tarkkailee poliittisen tilanteen kiristymistä esikaupungissa Newarkissa.

Kirja on monella tapaa upea. Roth on onnistunut kuvaamaan tapahtumat lapsen näkökulmasta. Samalla hän on silti kuvannut laajasti vaihtoehtoisen aikakautensa poliittiset jännitteet ja nyanssit. Tarina toimii sekä henkilötasolla että laajemmin poliittishistoriallisena kertomuksena. Vaikka tapahtumat tavallaan tuntuvat kaukaahaetuilta, on teos kuitenkin täysin uskottava ja nostattaa kylmät väreet selkäpiihin. "It could not happen here - or could it?"

Margaret Atwood: Wilderness Tips

2005-11-16T18:14:00.000+02:00

En ole ennenkään oikein innostunut Margaret Atwoodin novelleista, enkä kyllä innostunut tälläkään kertaa. Tarinoista jäi kunnolla mieleen vain yksi, ja sekin erään vastenmielisen yksityiskohtansa takia. Atwoodin joistakin romaaneista olen kyllä pitänyt, kuten keveästä Robber Bridestä ja painostavasta The Handmaid's Talesta. Jotenkin nämä novellit vain eivät minulle toimi. Henkilöhahmot jäävät paperisiksi ja tapahtumat eivät jaksa kiinnostaa.

Mo Hayder: Tokyo

2005-11-09T16:30:00.000+02:00

Mo Hayderin Tokyo on trilleri, joka sijoittuu osin vuoden 1937 Nankingiin ja osin nykypäivän Tokioon. Sekopäinen nuori englantilaisnainen nimeltä Gray lähtee Tokioon selvittämään Nankingin verilöylyyn liittyvää mysteeriä. Hän ajautuu vauhdilla tekemisiin Tokion alamaailman kanssa ja tietysti törmää yakuzaan.

Kirjassa oli rutkasti hätkähdyttäviä ja vastenmielisiäkin käänteitä, joista jotkut ovat mukana selvästi pelkästään shokkiarvonsa takia. Muuten kyse oli lähinnä etsiväjännärin kaltaisesta kertomuksesta - välillä tuli mieleen, että kyseessä voisi olla "aikuisten" Rei Shimura. Kiinnostavin osuus oli sodanaikaiseen Nankingiin sijoittuva sivukertomus. Hayder osaa kyllä pitää jännityksen yllä.

John Wyndham: The Chrysalids

2005-11-02T13:42:00.000+02:00

The Chrysalids on John Wyndhamin postapokalyptinen seikkailukertomus vuodelta 1955. Kirjan idea on mielenkiintoinen ja toteutuskin varsin hyvä, vaikka jotkut Wyndhamin tavaramerkit hieman ärsyttävätkin - esimerkiksi pakollinen päähenkilön romanssi. Kirjan kertojaminä elää agraariyhteiskunnassa, jossa palvotaan Raamatun Jumalaa ja tarkkoja normeja. Jokaiselle elolliselle olennolle on olemassa tarkka kuvaus, ja kuvauksesta poikkeavat epäsikiöt - ovat ne sitten kasveja, eläimiä tai ihmisiä - on tuhottava. Kertojaminä itsekään ei vain ole norminmukainen, mutta on onnistunut peittämään poikkeavuutensa.

Loppuratkaisussa on enemmän kuin hieman deus ex machinan tuntua.

Donna Tartt: The Secret History

2005-10-28T13:49:00.000+03:00

Donna Tarttin esikoisteos The Secret History on suomeksi käännetty nimelle Jumalat juhlivat öisin. Sekin nimi sopii kirjalle oikeastaan aika hyvin.

Luin tämän teoksen nyt toista kertaa, ja kuten siitä voi päätellä, pidän kirjasta. Se on itse asiassa parhaita koskaan lukemiani kirjoja. Omituista on, että on melkein vaikea kuvailla, mikä tekee kirjasta niin upean. Juoni - jota tässä en kovasti kuvaile, jotta en pilaisi lukukokemusta keneltäkään - kuulostaa lyhyesti kerrottuna melkein kornilta, henkilöhahmot ovat lievästi sanoen outoja, ja tyyli rikkoutuu välillä kummallisesti, mutta koska kirja on niin hyvä, tyylirikotkin vaikuttavat tahallisilta keinoilta.

Kirjan kertojaminä on 20-vuotias Richard, joka lähtee huoltoaseman kupeesta Kaliforniasta yliopistoon Vermontiin. Siellä hän tapaa eksentrisen kreikanprofessorin ja tämän viisi oppilasta. Tutustuttuaan noihin viiteen hän joutuu kokonaan heidän kiehtovaan ja kummalliseen maailmaansa.

Kirja on jännityskertomus, mutta samalla paljon muutakin. Oikeastaan sitä on varsin vaikea kategorisoida. Joka tapauksessa, suosittelen lukemaan.

Xinran: The Good Women of China

2005-10-23T21:55:00.000+03:00

Xinran on kiinalainen radiotoimittaja, jolla oli radiossa keskusteluohjelma, johon ihmiset saivat soittaa ja kertoa ongelmistaan. Kokemuksistaan ja kuulemistaan kiinalaisten naisten tarinoista hän kirjoitti tämän kirjan. Kirja käsittelee siis muutaman naisen kohtaloita Kiinassa lähivuosikymmeninä, etenkin kulttuurivallankumouksen aikaan. Tarinat ovat mielenkiintoisia, joskin osa niistä hieman väritetyn oloisia. Teoksessa ärsytti kuitenkin sen yltiösentimentaalinen sävy ja Xinranin vaatimattomuuden puute - useaan otteeseen hän kirjoittaa, kuinka tuon ja tämän tarinan nainen piti häntä sankarinaan ja pelastajanaan jne. Silti suositeltavaa lukemista, varsinkin sellaiselle, joka on kiinnostunut Kiinan lähihistoriasta.

Simon Armitage: The White Stuff

2005-10-23T21:47:00.000+03:00

Simon Armitagen kirja kertoo englantilaisesta pariskunnasta, joka yrittää hankkia lasta. Samalla pariskunnan naispuolinen osapuoli yrittää selvittää omaa taustaansa, hänet kun on adoptoitu vauvana. Tarina kerrotaan miehen, Felixin, näkökulmasta.

Kirjailija viljelee sitä samanlaista lakonista huumoria kuin kaikki muutkin englantilaiset nykyhetken mieskirjailijat (Nick Hornby, John O'Farrell jne). Samoin tarinassa on samanlaisia epäloogisuuksia ja epäuskottavuuksia kuin muissakin vastaavissa. Kirjan keskivaiheilla siihen mennessä tasainen ja järkevä Felix ryntää naapurin luokse apua pyytämään, kun lapsettomuusklinikalle pitäisi viedä siemennestettä keinohedelmöitystä varten, ja homma ei juuri sillä punaisella sekuntilla Felixiltä itseltään onnistu. Siis täh?

Kirjan loppuratkaisukin on varsin tekemällä tehty ja epätodellinen. Henkilöhahmot jäävät karikatyyreiksi, Felixiä itseään lukuunottamatta. Ei mitenkään ikimuistoinen lukukokemus.

Anita Shreve: Light on Snow

2005-10-18T00:30:00.000+03:00

Anita Shreven Light on Snow on pieni romaani. Pienuus ei tässä ole mitenkään negatiivinen määre. Kirja kertoo tarinan isästä ja tyttärestä kylmässä New Hampshiren kolkassa. Eristyksissä asuvat isä ja tytär löytävät kävelyretkellään lumesta makuupussiin kääräistyn vastasyntyneen vauvan. He pelastavat lapsen ja toimittavat tämän sairaalaan, mutta tapaus ei jätä heitä kuitenkaan rauhaan. Juonesta en viitsi enempää kertoa, jotta jotain jännitystä säilyisi mahdollisille lukijoille.

Olen kuullut kehuja Shreven teoksista, mutta tämä on ensimmäinen lukemani. Kirjan kuvaus oli vaikuttavaa, talven kylmyys tuli kirjan sivuilta kimppuun. Pidin lukemastani sen verran, että tulen kyllä etsimään kirjastosta lisääkin Shreveä. Suurta innostusta ei tosin syntynyt. Eipä aina tarvitsekaan.

Kitty Kelley: The Family

2005-10-15T00:16:00.000+03:00

Kohukirjailija Kitty Kelleyn The Family kertoo Amerikan kuningasperheestä, tai ainakin melkein. Kirjan aiheena on Bushin dynastia vuosisadan alkupuolelta W:hen asti. Kirjassa repostellaan uudet ja vanhat skandaalit:

Prescott Bushin natsiyhteistyö
George H.W. Bushin sekaantuminen Iran-Contra -skandaaliin
Erinäisten Bushien alkoholi- ja huumeongelmat
George H.W. Bushin kyseenalainen sotasankaruus ja George W. Bushin sotakarkuruus
Paljon muuta

Minusta mielenkiintoisinta oli, kuinka Bushit olivat koska tahansa valmiita heittämään periaatteensa jonkkaan valtaa saadakseen. Presidentti Bush vanhempi oli ennen Reaganin kautta innokas ehkäisyvalistuksen kannattaja ja abortin puoltaja, kunnes piti vaihtaa puolta - muuten Reaganin hallinnosta ei olisi paikkaa tippunut. Muissakin asioissa takki kääntyi vinhasti.

Toinen mielenkiintoinen asia oli Bushin perheen banaalius ja tylsyys. Perheenjäsenet eivät vaikuta olevan kiinnostuneita mistään (paitsi rahasta ja vallasta). Eräskin lehtimies kuvasi kirjassa, kuinka hän eräänä unettomana yönä perheen talossa Kennebunkportissa etsi lukemista, mutta löysi koko kartanosta vain yhden kirjan: pienen opuksen nimeltä The Fart Book.

Sue Townsend: Adrian Mole and the Weapons of Mass Destruction

2005-10-15T00:12:00.000+03:00

Ensinnäkin: jos luen omituisia kirjoja, se johtuu vain Delftin kaupunginkirjaston omituisesta valikoimasta.

Toisekseen: nyt on sitten nähty tämäkin. Sodanvastainen sanoma Hadrianuksen päiväkirjan muodossa. Luin ensimmäisen Adrian Mole -kirjani varmaan tokaluokkalaisena, ja sittemmin niitä onkin ilmestynyt aika liuta. Pari on ehkä jäänyt väliin. Tässä uusimmassa Adrian on kuitenkin 32-vuotias kahden pojan isä. Vanhempi poika on armeijassa ja päätyy Basraan, nuorempi poika asuu äitinsä kanssa Nigeriassa. Adrian ei ole teinivuosistaan viisastunut, vaan päätyy yhä noloihin tilanteisiin avaamalla suunsa väärässä paikassa väärään aikaan. Silti kirja on osittain varsin vakava, ja Irakin sodan kritiikkiä ei todellakaan ole tungettu rivien väleihin. Sitä riittää itse riveille, ja paljon.

Charles Dickens: Great Expectations

2005-10-07T15:46:00.000+03:00

Lisää viktoriaanisia klassikoita. Tarina tätinsä ja setänsä kasvattamasta orvosta Pipistä, joka kohoaa vaatimattomista oloista oppineen herrasmiehen asemaan salaperäisen hyväntekijän avulla. Sivussa kulkee myös pieni rakkaustarina.

Ilmeisesti tätiensä kasvattamat orvot olivat jonkinlainen muoti-ilmiö viktoriaanisten kirjailijoiden keskuudessa (ks. aiempi postaus Jane Eyrestä). Dickensin tyyli on nokkela ja hauska. Kirjassa tapahtuu paljon ja pieniä kliimakseja on vähän väliä, lähinnä siksi, että kirja ilmestyi alunperin jatkokertomuksena lehdessä. Jotkut henkilöhahmoista ovat melko kummallisia ja kiinnostavia. That being said, en tykkää siltikään Dickensistä yhtään. Kieli on kyllä mainiota, mutta en voisi vähempää välittää päähenkilön kohtalosta, saati sitten jonkun vähäisemmän hahmon. En onnistu koskaan samastumaan Dickensin hahmoihin, joten tunnereaktiota ei tule. Tämä on siis periaatteessa hyvä kirja, josta en vaan pidä.

Doris Lessing: Ben, in the World

2005-10-07T15:34:00.000+03:00

Jatko-osa kirjalle The Fifth Child. Tässä kirjassa hirviölapsi Ben on jo nuori aikuinen, joka yrittää löytää jonkinlaista paikkaa maailmassa. Hän tietää olevansa erilainen eikä osaa toimia "tavallisten" ihmisten kanssa, joten joutuu jatkuvasti huijatuksi ja hyväksikäytetyksi.

Kun The Fifth Childissa Ben oli pelottava ja vastenmielinen, tässä kirjassa hän onkin yllättäen sympaattinen poikaparka, jota maailma kohtelee kaltoin. Näkökulma muuttuu todella radikaalisti. Niinpä tämä kirja on aluksi hieman hämmentävä, varsinkin, jos sen aloittaa heti luettuaan edellisen osan. Tällä kertaa Benistä on mahdotonta olla pitämättä. Genrekin on vaihtunut, ei tätä ainakaan kauhutarinaksi voi kutsua. Tunnelma on enimmäkseen kevyempi kuin edellisessä osassa, loppua kohden jännitys tosin tiivistyy. Hyvä kirja, mutta ei vastannut ekan osan herättämiä odotuksia lainkaan.

Doris Lessing: The Fifth Child

2005-10-07T15:21:00.000+03:00

Kirja kertoo avioparista, joka hankkii valtavan talon ja neljä iloista lasta eikä voisi olla onnellisempi... kunnes viides lapsi ilmoittaa tulostaan. Lapsi vaikuttaa hirviömäiseltä jo ennen syntymäänsä, ja kun iso ja ilkeä poika ilmaantuu maailmaan, perheen idylli särkyy lopullisesti.

Kirja on aika ahdistava, onnistunut kauhukertomus. Lessing saa tosiaan pienen lapsen kuulostamaan kammottavalta olennolta. Tarina on melko lyhyt, mutta se lienee ihan hyvä asia, koska tätä kirjaa oli kovin vaikea laskea käsistään.

Charlotte Brontë: Jane Eyre

2005-10-07T15:10:00.000+03:00

Viktoriaanisen kirjallisuuden klassikko, jonka useimmat tytöt (kuulemma) lukevat teini-iässä. Kertoo orvosta Janesta, joka kasvaa inhottavien sukulaisten luona kunnes hänet heivataan ankeaan sisäoppilaitokseen. Opiskeltuaan tarpeekseen hän lähtee kotiopettajattareksi Mr. Rochesterin talouteen ja rakastuu tietenkin työnantajaansa (ja tämä häneen). Rochesterilla on kuitenkin ikävä pikku salaisuus ullakolla.

Tämä oli yllättävän viihdyttävä kirja. Paikoin ärsyttävän siirappinen, välillä liian kristillinen ja saarnaava, mutta kuitenkin hyvää luettavaa. Kirjassa on yllättävän paljon Gothic novel -vivahteita; synkät ja masentavat maisemat ja rakennukset, paikoin hyvinkin painostava tunnelma ja mysteeri ullakolla saavat aikaan hyvän vastapainon romanttiselle juonelle.

Anne Rice: Interview with the Vampire

2005-10-07T15:00:00.000+03:00

Olen nähnyt tämän ja muita Anne Ricen kirjoihin perustuvia leffoja monta kertaa, mutten ollut tätä ennen lukenut ainuttakaan hänen kirjoistaan. Leffojen perusteella tiesi aika hyvin, mitä odottaa (Rice kun on ollut mukana muokkaamassa teoksiaan käsikirjoituksiksi). Tämän kirjan tyyli oli kuitenkin raskaampi kuin olin kuvitellut. Koska suurin osa kirjasta on Louis'n kertomusta "elämästään", dialogi on melko vähäistä ja kappaleet toisinaan (liiankin) pitkiä.

Juoneltaan ja sisällöltään kirja on tyypillinen nykyvampyyrikertomus. Päähenkilö ei hyväksy muutostaan vampyyriksi ja riutuu ja kärsii pohdiskellen hyvyyden ja pahuuden olemusta ja sitä, joutuuko helvettiin (jos helvetti yleensä on olemassa). Homoeroottisesti latautuneita kohtauksia on kirjassa vielä enemmän kuin leffassa, ja Rice onnistuu kuvaamaan hahmojen keskinäisiä suhteita ja jännitteitä melko hyvin. Ihan viihdyttävää.

Jacob Vossestein: Dealing with the Dutch

2005-09-28T14:22:00.000+03:00

Ostin tämän kirjan, kun olin eräänä päivänä erittäin turhautunut asioituani hollantilaisissa virastoissa. Kirja selvittikin tiettyjä asioita. Vossestein selittää hollantilaisen yhteiskunnan erityispiirteitä byrokraattisuudesta vapaamielisyyteen ja normaaliuden ihannoinnista kriittisyyteen. Joskus hän on selvästi puolustuskannalla, mutta yleisesti koettaa ymmärtää ja selittää asioita meidän ulkomaalaisten kannalta. Tämä (tai joku monista muista vastaavista kirjoista) on ihan hyvä investointi sille, joka aikoo hollantilaisessa yhteiskunnassa asua.

Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia

2005-09-28T14:17:00.000+03:00

Dumas'n seikkailuklassikko viihdyttää aina vain. Kirja on samalla D'Artagnanin kasvukertomus, toimintaseikkailu, kuvaus poliittisista juonitteluista ja ikkuna historialliseen aikakauteen, joka tuskin oikeasti oli aivan niin hohdokas kuin Dumas'n kuvauksessa, mutta epäilemättä mielenkiintoinen silti.

Jos joku tietää, mistä voi saada jatko-osat Muskettisoturit 20 vuotta myöhemmin ja Muskettisoturien viimeiset urotyöt kokonaisuudessaan, niin saa kertoa.

Francis Wheen: How Mumbo-Jumbo Conquered the Wolrd

2005-09-28T14:07:00.000+03:00

Takakansitekstien mukaan Francis Wheenin polemiikki on hauska ja älykäs hyökkäys nykyajan järjettömyyttä vastaan. No, ehkä. Valitettavasti se on myös sekava ja juoneton kokoelma räksytystä täysin toisiinsa liittymättömistä asioista, UFO-kulteista prinsessa Dianan kautta Noam Chomskyyn. Wheen näyttää ensin päättäneen kirjoittaa newage-ilmiöistä ja uskonnoista, mutta vaihtaneen puolivälissä poliittiseen vaikuttamiseen.

Kirja ei missään vaiheessa kerro, "kuinka huuhaa valloitti maailman". Sen sijaan se kasaa usein huvittavia ja joskus vain banaaleja esimerkkejä ihmisten terveen järjen puutteesta. Tämä osa kirjaa on vielä ihan viihdyttävä, mutta loppupuolen poliittinen osa on vähän irrallaan. Ymmärrän kyllä, että Margaret Thatcherin voodootalouden arviointi kuuluu joukkoon ihan nimensäkin perusteella, mutta.. ehkä olisi ollut parempi idea erotella talouspoliittiset tekstit, Thomas Friedman-kritiikki ja Enronin tapaus johonkin toiseen kirjaan.

Ihan lopussa Wheen haukkuu Chomskyn ja käyttää keppihevosinaan jo ammoin kumottuja väitteitä: Chomsky kannatti punakhmerejä, Chomskyn mielestä kaikki on aina amerikkalaisten syytä jne. Hän myös väittää, että kun Chomskylta kysyy näistä aiheista, vaihtaa tämä aina puheenaihetta. Muutaman sivun päässä Wheen sitten vastaa kysymykseen siitä, miksi hän ei arvostele Irakin sotaan johtanutta huuhaata, näin: "But what of the supposedly virtuous opponents of Messrs Bush and Blair?" ja kääntää puheenaiheen Baath-puolueen natseihin ja Saddamin pahuuteen. Epärehellistä ja tympeää.

Jos nykyajan järjettömyys ja amerikkalaiset kultti-ilmiöt kiinnostavat, paljon parempi kirja on Wendy Kaminerin Sleeping with Extra-Terrestrials.

Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty

2005-08-13T00:43:00.000+03:00

Jos tulin maininneeksi, että Heikosti positiivinen on ahdistunut kirja, niin tämä kirja se vasta ahdistunut oli. Ja pohjattoman surullinen. Enkä oikeastaan osaa nyt edes kirjoittaa siitä sen enempää.

Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen

2005-08-11T15:13:00.000+03:00

Anna-Leena Härkönen kertoo tässä kirjassa lapsettomuudesta, lapsensa odotusajasta ja synnytyksenjälkeisestä masennuksesta. Härkönen kirjoittaa yhä osuvaa ja ilkeänhauskaa tekstiä, mutta kirjan perusvire on paniikinomaisen ahdistunut. Kokijan tuskaisuuden aistii siinä sävyssä, missä melko tavanomaisetkin tapahtumat on kuvattu. Kirjailijan suorapuheisuus hätkähdyttää, ja saa toivomaan, että kirjan lapsi ei saa teosta käsiinsä ennen aikuisikää.

Härkönen on yhä niitä suomalaiskirjailijoita, joiden kirjoja ja kolumneja luen toisen ja kolmannenkin kerran.

Alexander McCall Smith: In The Company Of Cheerful Ladies

2005-08-09T09:59:00.000+03:00

Tämä lienee uusin kirja McCall Smithin mainiosta "The No. 1 Ladies' Detective Agency" -sarjasta. Mma Ramotswe ja Mma Makutsi jatkavat botswanalaisten ongelmien selvittelyä entiseen tapaan, tosin nyt heillä on omiakin hankaluuksia setvittävänä. Mma Ramotswen hulttiomainen ex-mies ilmaantuu sotkemaan hänen elämäänsä ja adoptiolapset tuottavat päänvaivaa. Pihalle ilmestynyt kurpitsa hämmentää rouvaa vielä vähän lisää.

Tämä on mielestäni loistava kirjasarja. Kirjat ovat tavallaan dekkareita, mutta rikokset ovat pieniä ja inhimillisiä; Mma Ramotswe selvittelee uskottomuusepäilyjä, vuosien takaista radiovarkautta ja muuta vastaavaa. Ketään ei murhata tai edes pahoinpidellä, mikä on virkistävää. Rikosten sijasta pääpaino on henkilöiden arkisessa elämässä ja botswanalaisessa elämänmenossa yleensä. Kirjojen hahmot ovat todella sympaattisia ja "rikokset" ratkaistaan terveellä maalaisjärjellä. Kielenkäyttö on jännittävää, mutta ilmeisesti tyypillistä afrikanenglannille: esim. jopa aviopuolisot käyttävät toisistaan titteleitä Mr. ja Mrs., sanaa "die" ei käytetä vaan jos joku kuolee, "he becomes late".

Tässä kirjassa Mma Makutsi, "assistant detective", saa enemmän tilaa kuin aiemmissa kirjoissa. Mukaan tulee myös pari uutta hahmoa, jotka kaikesta päätellen nähdään seuraavissakin osissa.

JG Ballard: Super-Cannes

2005-07-29T10:32:00.000+03:00

Like luokittelee tämän scifiksi, mutta en ole ihan samaa mieltä. Kirja kertoo Cannesissa sijaitsevasta sulkeutuneesta tieteen, teknologian ja bisneksen keskittymästä, jolla on omat lakinsa eikä juuri minkäänlaista moraalia. Päähenkilö päätyy sinne lääkärivaimonsa mukana ja ryhtyy käyttämään vapaa-aikaansa tämän edeltäjän itsemurhan tutkimiseen.

Nyt tulee sitten ehkä vähän spoileria.

Kirja keskittyy pitkälti Super-Cannesin asukkaiden kieroutuneen elämän kuvaamiseen. Tämä "älyllinen ylimystö" käyttää rentoutumiskeinoinaan hillitöntä väkivaltaa, raiskauksia, pedofiliaa ja murhia - psykiatrinsa ehdotuksesta. Päähenkilön vaimokin päätyy pahoille teille muiden mukana, eikä miekkonen itsekään ihan viattomana pysy.

Varsinainen juoni eli päähenkilön dekkaripuuhastelu jää aika heppoiseksi. Tämä kirja on varmaan jotain hienoa yhteiskuntakritiikkiä, mutta minulle siitä jäi paha maku suuhun. Plussaa kuitenkin siitä, että käännös oli siedettävä, paljon vähemmän (ilmiselviä) virheitä kuin Liken scifissä yleensä.

Margaret Weis & Tracy Hickman: The Death Gate Cycle

2005-07-29T10:17:00.000+03:00

Tämä on itse asiassa seitsemän kirjan sarja, mutta koska ne kertovat yhtenäisen, jatkuvajuonisen tarinan, bloggaan ne kokonaisuutena.

Pääosassa on kahden vanhan ja mahtavan rodun, sartanien ja patrynien, välinen taistelu. Nämä tyypit ovat jonkinlaisia itseään puolijumalina pitäviä heppuja, joilla on taikavoimia. Toiset haluavat hallita "alempia" rotuja eli ihmisiä, haltioita ja kääpiöitä, toiset haluavat valloittaa maailman. Kun konflikti yltyy hallitsemattomaksi, toinen roduista päättää hajottaa maailman neljäksi eri elementtimaailmaksi ja samalla vangita vihollisensa Labyrinttiin. Kirjasarja kertoo hajottamisen jälkeisestä ajasta näissä maailmoissa ja parin puolijumalatyypin kruisailusta niiden välillä.

Tämä on ihan perusfantasiaa. Ei mitään erityisen yllättävää tai ihmeellistä, mutta ihan siedettävää luettavaa. Tosin jokaisen kirjan lopussa on liitteitä joissa paneudutaan joihinkin tiettyihin yksityiskohtiin kuten eri rotujen taikuuden periaatteisiin tai alusten toimintaan, ja nämä olivat mielestäni turhia ja tylsiä. Ei kaikkea tarvitse aina selittää.

Huumoria olisi saanut olla enemmän. Suosikkihahmoni kirjoissa oli sekopäinen velho, joka välillä luulee olevansa James Bond ja toisinaan Dorothy Kansasista. Yleensä comic reliefit ovat lähinnä ärsyttäviä, mutta tämä oli ihan piristävä lisäys.

Sean Condon: My 'Dam Life

2005-07-27T15:13:00.000+03:00

Sean Condonin My 'Dam Life - Three Years in Holland on humoristinen kuvaus australialaisen pariskunnan elämästä Amsterdamissa. Tai ainakin sitä se yrittää olla.

Condon ja hänen vaimonsa Sally haluaisivat muuttaa New Yorkiin, mutta eivät saa green cardia. He päättävät sitten muuttaa Sallyn työn perässä Amsterdamiin. Kumpikaan ei pahemmin tunne Eurooppaa, saati sitten Alankomaita, ennalta. Muuttamisessa on omat hankaluutensa, ja asunnon saamisessa varsinkin. (Asunnonsaamisvaikeuksia tuskin on liioiteltu yhtään..)

Condon ihmettelee uuden kotimaansa omituisuuksia sekä "eurooppalaista" elämänmenoa ulkopuolisena. Kuitenkin suurin osa kirjasta keskittyy kirjoittajan omaan napaan. Kyllä tekstissä on hauskoja hollantilaisanekdootteja paljonkin, mutta sitäkin enemmän Condonin omaa angstia ja keski-ikäistymisen tuskaa. Puujalkavitsejä on viljelty lähes joka kappaleeseen, ja puulta Condonin huumori alkaakin pian maistua. Lisäksi osa kirjasta pyörii omituisten - todennäköisesti keksittyjen - julkkiskohtaamisten ympärillä.

Jonathan Neale: Tigers of the Snow

2005-07-25T21:04:00.000+03:00

Jonathan Nealen Tigers of the Snow kertoo sherpakansan lähihistoriasta. Sherpoista tuli kuuluisuuksia 1900-luvulla, kun länsimaiset kiipeilyretkikunnat tarvitsivat kantajia Himalajan-retkilleen. Ennen 1950-lukua retkikuntien valkoiset sahibit suhtautuivat sherpoihin alentuvasti. Sherpoja - sekä toki myös tiibetiläisiä, nepalilaisia ja intialaisia - pidettiin lapsina, joita isälliset eurooppalaiset johtivat. Suhtautuminen muuttui hiljalleen, kun retkikunta toisensa jälkeen joutui tukeutumaan sherpojen vuoristotaitoihin selvitäkseen.

Kirja kertoo muutaman eri retkikunnan kohtaloista ja tarinoista lähinnä retkikuntien sherpajäsenten kannalta. Erityishuomiota saa saksalainen retkikunta Nanga Parbatiin 1934. Loppupuolella valotetaan maailman kuuluisimman sherpan, Tenzing Norgayn, tarinaa ja vuoden 1953 Everestin valloitusta. Erittäin mielenkiintoinen teos.

Jamie Zeppa: Ylitse taivaan ja maan

2005-07-20T22:50:00.000+03:00

Beyond the Sky and the Earth

Jamie Zeppan kirja kertoo hänen vuosistaan vapaaehtoistyössä opettajana Bhutanissa. Bhutan on suljetuimpia Himalajan valtioita, maa, jossa turismi on hyvin rajoitettua ja ulkomaiset vaikutteet pyritään pitämään vähissä. Maa on kokonaan vaikeakulkuista vuoristoa.

Jamie on kanadalainen 23-vuotias nainen, joka päätyy Bhutanissa ensin ala-asteen kouluun Pema Gatsheliin. Olosuhteet ovat urbaanille kaupunkilaiselle hankalat: ei sähköä, ei juoksevaa vettä, mutta paljon juoksevia rottia. Paikallisiin tapoihin on vaikea tottua, ja maan lukuisat kieletkin osoittautuvat hankaliksi. Lapset ovat kuitenkin loistotyyppejä, ja hankalan alun jälkeen Jamie ihastuu sekä Bhutanin kansaan että itse maahan. Myöhemmin hänet siirretään opettamaan maan ainoaan yliopistoon, ja siellä hän päätyy myös maan poliittisten kiistojen keskelle.

Ylitse taivaan ja maan on ehdottomasti yksi suosikkikirjoistani. Kirja herättikin minussa kiinnostuksen Bhutaniin, mikä ei liene outoa, kun olen jo aiemmin haikaillut Himalajalle. Valitettavasti vain maassa matkailu on lähestulkoon mahdotonta, sillä turistien määrälle on asetettu tarkat rajoitukset.

Frank W. Abagnale: Ota kiinni jos saat

2005-07-12T01:08:00.000+03:00

Catch Me If You Can

Frank Abagnalen huijaritarina on ihan hauska ja vauhdikas, muka tositapahtumiin perustuva veijarikertomus kaverista, joka nuoresta asti väärentää ja huijaa rahaa, jännitystä ja naisia saadakseen. Kertomus on täynnä täysin epäuskottavia yksityiskohtia (viiden kuukauden vankeuden aikana Frankin lyhyet hiukset kasvoivat vyötärölle asti), mutta eipä sitä tarvitse turhan vakavasti ottaakaan.

Abagnalesta löytyy paljon luettavaa webistä, mm. Crime Librarysta ja Wikipediasta. Onpa hänen tarinastaan pari vuotta sitten tehty suuren budjetin elokuvakin.

Alice Hoffman: At Risk

2005-06-30T14:36:00.000+03:00

Näin kesällä sitä tulee usein luettua vanhoja tuttuja kirjoja. Hoffmanin At Risk on juuri tällainen, kirja, jonka olen lukenut moneen kertaan. Kirja kertoo tavallisesta amerikkalaisesta perheestä, jonka elämä järkkyy, kun tytär sairastuu verensiirron seurauksena AIDS:iin. Eletään 1980-lukua, aikaa ennen tehokkaita ja elämää pidentäviä AIDS-lääkkeitä.

Hoffmanin kirjoista tämä on yhä minulle läheisin. Vaikka mystiikkaa on taas sotkettu jonkin verran mukaan, ei siihen sukelleta aivan yhtä syvälle kuin joissakin muissa hänen teoksissaan. Välillä kirjojen magiikka menee mielestäni aika söpöilyksi, ja sitä ei tässä tarinassa sentään ole.

Tämä on myös niitä harvoja kirjoja, joiden suomennosnimi on minusta alkuperäistä parempi. Suomennos on nimeltään Päivän korento.

Åsne Seierstad: Kabulin kirjakauppias

2005-06-27T23:58:00.000+03:00

Bokhendleren i Kabul - en familiedrama

Åsne Seierstad on norjalainen toimittaja, joka vietti aikaa kabulilaisen perheen vieraana keväällä 2002. Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan, jossa hänet itsensä osallisena ja havaitsijana on häivytetty ulos kuvasta kokonaan. Hän siis kirjoittaa kuvaamastaan perheestä kuin kuvaisi heidän normaalia arkeaan, ilman länsimaisen naistoimittajan läsnäolon vaikutusta. Ainakin minua tämä mietitytti.

Khanin perheen jäseniä ja arkea kuvataan koskettavasti ja välillä julman tarkasti. Afganistanin naisten kammottava asema käy ilmi monessa kohdassa, ei vain kuvauksissa burkhan käytöstä, vaan myös selostuksissa siitä, kuinka vaikeaksi normaali elämä käy, kun väärä sukupuoli estää kaiken tavanomaisen toiminnan. Puolen tunnin matkaa kaupungin toiselle laidalle virastoon ei voi tehdä, jos ei saa oman perheen miestä saattajaksi. Taksilla ei voi kulkea, vaikka olisi hätätilanne. Kouluun ei voi mennä, sillä samassa luokassa voi olla vieraita poikia. Rajoitukset eivät toki poistuneet, kun talibanit "häädettiin" (sana lainausmerkeissä, sillä heillä on yhä suuri vaikutusvalta nyky-Afganistanissa, vaikka länsimaiset tiedotusvälineet eivät siitä tahdo kertoakaan).

Suositeltava kirja niille, jotka haluavat lukea kivikaudelle pommitetun maailmankolkan asukkaiden elämästä ja hieman tuon alueen historiastakin.

Jan Guillou: Pahuus

2005-06-27T23:52:00.000+03:00

Ondskan

Jan Guilloun osaksi omaelämäkerrallinen teos kertoo nuoren pojan elämästä ensin väkivaltaisen sadisti-isän kynsissä ja myöhemmin sairaassa sisäoppilaitoksessa, jossa toverikasvatuksen nimissä pätkitään turpiin urakalla. Päähenkilö Erik on fiksu, komea, urheilullinen, rohkea, ja erinomainen tappelija. Erik johtaa koulussaan jengiä, joka sekaantuu laittomiin toimiin, ja kiinni jäätyään päätyy Stjärnsbergin kouluun, jossa vanhemmat oppilaat löylyttävät ja nöyryyttävät nuorempiaan. Erik ei alistu simputukseen, ja joutuu tappelemaan tiensä koulun läpi.

Guillou kuvaa väkivallan tehokkaasti ja yksityiskohtaisesti. Joillakin yksityiskohdilla - rystysiin pureutuvilla etuhampailla, kiinni muurautuvilla silmillä - suorastaan mässäillään. Jokainen turpiinotto vaikuttaa olevan edellistä pahempi, ikään kuin lukijan sietokykyä kokeiltaisiin. Uskottavuuskin välillä kärsii. Muistaakseni kirjan ilmestyessä sen tapahtumien totuudellisuudesta käytiin jonkinmoista keskustelua.

David Ray Griffin: The New Pearl Harbor

2005-06-27T23:43:00.000+03:00

The New Pearl Harbor. Disturbing Questions about the Bush Administration and 9/11

Teologi, kirjailija ja tutkija David Ray Griffinin kirjasta on ollut hämmästyttävän vähän puhetta mediassa. Ehkä siksi, että kaikki 9/11:n virallista selitystä epäilevät leimataan saman tien tinahattuisiksi salaliittoteoreetikoiksi. Griffinin kirja esittää kuitenkin varsin hyviä kysymyksiä, joihin ei vielä lähes neljä vuotta syyskuun 11. 2001 jälkeen ole saatu vastauksia. Esimerkiksi miksi ainakin viisi 19 konekaapparista on sittemmin löytynyt elossa? Miksi WTC7 romahti? Missä ovat koneiden mustat laatikot? Miksi Mohammed Atta olisi yrittänyt ottaa testamenttinsa mukaan itsemurhalennolle (virallisen selityksen mukaan laukku jäi koneesta, ja vain siksi maailma sai Attan testamentin luettavakseen)? Parempiakin kysymyksiä löytyy, ja paljon. Kirja viittaa monesti yhteen mielenkiintoisimmista 9/11 -aiheisista tutkimuksista, eli 9/11-aikajanaan. Tämä valtaisa materiaali on luettavissa www-sivun http://www.cooperativeresearch.org/ kautta.

Kaikki Griffinin ideat eivät ole välttämättä kovin realistisia. En siis voi sanoa, että pitäisin kaikkia hänen oletuksiaan järkevinä. Kirjan pääasiallinen viesti on kuitenkin selkeä ja järkevä: miksi näitä tapahtumia, jotka kuulemma muuttivat koko maailman, ei ole vieläkään tutkittu kunnolla?

Dominique Lapierre & Javier Moro: Five Past Midnight in Bhopal

2005-06-27T23:36:00.000+03:00

Lapierren ja Moron teos kertoo Bhopalin myrkkykaasuonnettomuudesta, joka tappoi kymmeniä tuhansia köyhiä intialaisia 3. joulukuuta 1984. Kuolonuhrien tarkkaa määrää ei ole koskaan saatu selville, sillä suurin osa uhreista oli slummiasukkaita, joista ei pidetty kirjaa. Onnettomuuden jälkeen heidät haudattiin tai poltettiin nopeasti, paikalliseen tapaan.

Union Carbide rakensi hyönteistorjuntamyrkkytehtaan Bhopaliin ja tarjosi työtä monelle koulutetulle intialaiselle. Yhtiö ei kuitenkaan voittojen vähetessä piitannut tehtaan tilasta, vaan antoi sen rapistua. Tehtaassa säilytettiin erittäin epästabiileja kaasuja, joita ei olisi saanut säilyttää ollenkaan. Loppuvaiheessa turvajärjestelmät kytkettiin päältä yksi toisensa jälkeen kustannusten pienentämiseksi. Säästöt johtivat katastrofiin: joulukuussa 1984 tehtaasta purkautui myrkkypilvi, joka tappoi kaiken kohdalle osuneen. Kuolleita oli ehkä jopa 30000. Terveytensä menetti yli 150000 ihmistä.

Kirja kertoo niistä ihmisistä, jotka menettivät henkensä tai läheisensä Bhopalin tragediassa. Näkökulma on välillä heidän, välillä tehtaan väen. Teos muistuttaa, että ketään ei ole vieläkään saatu tästä massamurhasta vastuuseen.

Naomi James: Meren kutsu

2005-06-27T23:31:00.000+03:00

Courage at Sea. Tales of Heroic Voyages

Naomi Jamesin kirja on kokoelma kertomuksia meriseikkailuista ja -seikkailijoista Magalhaesista nykyajan kilpapurjehtijoihin. Ehdottomasti kiehtovimpia ovat tarinat huimapäisistä ja tyhmänrohkeista purjehtijoista, jotka lähtevät kiertämään Etelämannerta ilman lämpövarusteita, soutamaan Atlantin yli ilman vähäisintäkään soutukokemusta tai ylittämään merialueita ilman kunnon navigointitaitoja.

Kirjan kuvituksena on reittikarttoja sekä kuvia tarinoiden henkilöistä ja tilanteista.

Ryan Russell (Editor): Stealing the Network - How to Own a Continent

2005-06-10T15:22:00.000+03:00

(Tekijät: 131ah, Russ Rogers, Jay Beale, Joe Grand, Fyodor, FX, Paul Craig, Timothy Mullen, Tom Parker)

Kuinka ownata manner? Siihen pyrkii vastaamaan tämä nörttien ja sysadminien jännityslukemisto, kokoelma hakkeritarinoita WiFi-vakoilusta, phreakkauksesta, kräkkäyksestä ja muusta jännästä. Tekniikkaa on paljon ja koodiriviäkin riittävästi. Valitettavasti vain kirjoitelmien taso jää kovin matalaksi. Kukaan ei ole viitsinyt tarkistaa oikeinkirjoitusta - kirjassa esiintyy jatkuvasti sana "loose" merkityksessä "lose" - ja käy kovin selväksi, että hakkerigurut eivät välttämättä osaa kirjoittaa sujuvaa tekstiä.

Itse tarinoista Fyodor-osuus on oikeastaan ainoa varsin kiinnostava. Kyseinen luku on vapaasti luettavissa täällä. Muuten olen löytänyt enemmän hakkerijännitystä 2600:n vanhoista numeroista.

Gordon Chaplin: Musta tuuli

2005-05-19T20:08:00.000+03:00

Dark Wind: A Survivor's Tale of Love and Loss

Gordon Chaplin kertoo kirjassaan purjehdusmatkasta, joka koitui hänen avopuolisonsa ja matkakumppaninsa kohtaloksi. Chaplin ja puolisonsa Susan Atkinson ovat varakkaita, keski-ikäisiä amerikkalaisia, joilla on mahdollisuus viettää kuukausia purjehtien maailmalla ja lentää välillä kotiin kustannussopimuksia säätämään. Chaplin, heistä parempi purjehtija, on ylimielinen ja väheksyy kumppaninsa pelkoa. Tämä taas yrittää uskaltaa enemmän näyttääkseen ylimieliselle miehelle. Lopulta myrsky koituu Atkinsonin kohtaloksi, vaikka heidän veneensä on ankkurissa aivan rannan lähellä, ja pelastautuminen olisi viimeisiin hetkiin asti ollut mahdollista.

Tunnustuskirjallisuutta.

Vivi-Ann Sjögren: Elämää pitempi matka

2005-05-19T20:07:00.000+03:00

Lycklig Resa

Odotin, että tämäkin Vivi-Ann Sjögrenin kirja olisi ollut hilpeänhaikea matkakertomus, jonka ohessa olisi ollut herkullisten paikallisten ruokien reseptejä. Sen sijaan kirja olikin erittäin ahdistava kuvaus Sjögrenin ensimmäisestä vuodesta leskenä.

Sjögrenin aviomies ja matkakumppani Paco Serrano kuoli yllättäen 60-vuotisjuhliensa kynnyksellä. Sjögren oli juuri järjestämässä hänelle juhlia ja odottamassa häntä Espanjasta Suomeen. Kirja kuvaa suunnatonta järkytystä ja lähes mittaamattoman suurta surua ja lamaannusta. Tuska tekstissä oli niin suuri, että ainakin tällä lukijalla oli pala kurkussa alusta loppuun. On hyvä, että luin tämän, mutta en tahdo ajatella, että kirjan kuvaamat tunteet voivat joskus koitua kenen tahansa osaksi.

John Toland: Hitler

2005-05-19T20:06:00.000+03:00

John Tolandin lähes tuhatsivuinen Hitler-elämäkerta on hyvin kattava ja yksityiskohtainen, olematta silti välttämättä kovinkaan tarkka. Alkupuolella Hitlerin elämänkuvauksessa joudutaan usein turvautumaan arvailuun, mutta onneksi joitakin aikalaisiakin on saatu haastateltua. Kolmannen valtakunnan nousu on kuvattu elävästi. Loppupuolella toinen maailmansota ja Hitlerin Saksan tuho kerrotaan sekä sotatapahtumien kannalta että bunkkerin sisäpiiristä, tukeutuen jäljempänä Traudl Jungen tuolloin vielä julkaisemattomiin muistelmiin.

Tolandin kirja on varsin kiihkoton. Vaikka Hitlerin mielipuolisuus ja omahyväisyys tuodaankin hyvin esiin, ei Toland syyllisty alleviivaamaan tämän vaahtoamista ja riehumista. Matonpuremislegendaltakin vedetään matto alta selittämällä se käännösvirheeksi. Kovin selkeästi käy ilmi, kuinka mitättömien, typerien miesten vallassa Saksan ja Euroopan kohtalo sodan aikana oli. Goebbels, Göring, Bormann, Ribbentrop ja Himmler kisaavat keskenään johtajansa nuoleskelussa ja puukottavat toisiaan selkään minkä ehtivät. Heidän pikkumaisuutensa ja naurettavuutensa saavat välillä aivan uskomattomat mittasuhteet. Onkin pelottavaa ajatella, että 60 vuotta sitten Saksan kansa - ja monet muutkin kansat, kuten esimerkiksi omamme - ei nähnyt tällaisten henkisten kääpiöiden lävitse.

Kirjassa minua hämmästytti varusteluministeri ja arkkitehti Albert Speerin roolin väheksyminen. Toland mainitsee Speerin vain muutaman kerran (ja kerran jopa kirjoittaa hänen nimensä väärin, eli "Alfred Speer") ja väittää, että Speer ei ollut Hitlerille edes suosikki arkkitehtien joukossa. On myönnettävä, että olen aiemmin lukenut Speerin ja Hitlerin läheisestä suhteesta lähinnä Gitta Serenyn, Joachim Festin ja Speerin itsensä kirjoista, joten saamani kuva ei välttämättä ole kovinkaan objektiivinen. Silti uskoisin, että Speerin rooli Kolmannessa valtakunnassa ja Hitlerin lähipiirissä oli Tolandin kuvaamaa suurempi.

Gardberg et al.: Alankomaat, pieni suuri maa

2005-04-21T12:31:00.000+03:00

Annvi Gardberg, Laura Kolbe ja Pasi Saukkonen tarkastelevat kirjassaan Alankomaiden historiaa, politiikkaa, taloutta ja kulttuuria. Alkupuolella käydään läpi Alankomaiden historia, ja myöhemmin keskitytään lähihistoriaan, politiikkaan, uskontoon sekä alankomaalaiseen nykyelämänmenoon.

Kirja oli varsin tiivis lukupaketti ja valotti hyvin alankomaisen yhteiskunnan peruspilareita. Teos on julkaistu 1997, joten päivitetty versio olisi toivottava.

Polly Toynbee: Hard Work

2005-04-21T12:18:00.000+03:00

Journalisti Polly Toynbee kokeili Britanniassa samaa kuin Barbara Ehrenreich USA:ssa: elämää minimipalkalla. Toynbee muutti kotoaan kaupungin halpaan vuokra-asuntoon ja työskenteli sairaalassa välinehoitajana, koulussa keittiöapulaisena, vanhainkodissa apulaisena, puhelimmyyjänä ja tehtaassa pakkaajana. Kaikki työpaikat olivat minimipalkalla. Toynbeelle selvisi hyvin äkkiä sama kuin Ehrenreichille Yhdysvalloissa: pienellä palkalla ihminen ei pysty elättämään edes itseään, saati sitten perhettä.

Toynbeen kokemukset eivät olleet aivan yhtä rankkoja kuin Ehrenreichin. Tämä johtuu siitä, että toisin kuin Yhdysvalloissa, Britanniassa on vielä ainakin jonkinlainen sosiaalinen turvaverkko. Rahaton ihminen voi saada sosiaaliapulainaa, ja avustusta vuokranmaksuun. Britanniassakin kuitenkin minimipalkkatasolta nouseminen on tehty erittäin vaikeaksi, ja jopa minimipalkkatyöstä toiseen siirtyminen on hankalaa. Työhakemukset pitää usein toimittaa perille henkilökohtaisesti keskellä päivää, ja työnhakijaa juoksutetaan testeissä ja hakuhaastatteluissa muutamaan kertaan. Tämä karsii työnvaihtajia, sillä harva voi ottaa vapaata tämänhetkisestä työstään hakeakseen jotain uutta.

Pienipalkkaiset työntekijät saavat Britanniassa valtiolta tukea, jotta pienellä palkalla voisi yleensäkään elää. Tämä tuki kuulostaa hyvältä idealta, mutta loppujenlopuksi kyseessä on tuki työnantajalle: kun valtio hoitaa pienipalkkaisten ihmisten elintason nostamisen edes jonkinlaiselle välttävälle tasolle, voi työnantaja jatkaa nälkäpalkan maksamista. Toynbeen mukaan verojen alentamisen ja tukimuotojen kehittämisen sijasta olisikin keskityttävä minimipalkan nostamiseen.

Toivottavasti tämäkin kirja käännetään suomeksi, sillä täälläkin sen sanoma on varsin ajankohtainen. Kun ministeritasolla asti kehutaan määräaikaisia ja epätyypillisiä työsuhteita, ja pienipalkkaisten työpaikkojen lisäämistä vaaditaan, olisi hyvä miettiä sitäkin, mitä kyseiset ilmiöt ovat muualla Euroopassa jo aiheuttaneet.

Kitty Kelley: Kuningasperhe

2005-04-14T11:37:00.000+03:00

Tuskin kohukirjailija Kelleyn kirja Englannin kuninkaallisista on kummoinen alkuperäiskielelläkään, mutta täysin luokaton suomennos tekee lukukokemuksesta erityisen tuskaisan. Kirjassa joku on "kuin Mary Poppins", Charles antaa pojilleen "soccerin maalit ja vuoristopolkupyörät", ja hevonen nostaa häntäänsä ja rikkoo tuulilasin. Pienen miettimisen jälkeen päättelin, että the horse broke wind.

Suomentaja ei osaa englantia eikä suomea ("Hän puristi väkijoukossa yhden naisen kättä, joka sanoi tavanneensa hänen vieraantuneen vaimonsa. Charles irvisti. 'Olette tainnut elää kertoaksenne sitä tarinaa'"), eikä tunne brittikulttuuria. Painovirheitä vilisee siellä sun täällä. G- ja q-kirjaimet menevät jatkuvasti sekaisin, kuten myös c- ja g-kirjaimet. Uskomatonta, että Otava julkaisee näin ala-arvoista jälkeä.

Itse kirja on vanhaa tuttua Kelley-kamaa: juoruja kuninkaallisista, jotka kuvataan joko lutkahtaviksi tai hintahtaviksi tai sekä että. Prinssi Philipillä on "mieltymyksiä" ja prinssi Harry näyttää hämmästyttävän paljon James Hewittiltä. Ja toki lähteenä kaikkeen on "eräs hovia lähellä oleva henkilö". Kirja on julkaistu jo vuonna 1997, joten Dianan kuolema ja uusimmat Camilla-Charles -kohut eivät ole tekeleeseen ehtineet.

Dorothy L. Sayers: Kuolema vierailee kerhossa

2005-04-13T19:04:00.000+03:00

Viehättävä vanhanaikainen brittidekkari 1920-luvulta. Vanha miekkonen löydetään kuolleena nojatuolistaan kerholta. Kun ukon sukulaisia yritetään tavoittaa, ilmenee, että tämän rikas sisko kuoli samana päivänä. Perinnön saaja riippuu siitä, kumpi kuoli ensin, joten harrastelijasalapoliisi Peter Wimsey ryhtyy selvittämään asiaa. Mitä pidemmälle hän pääsee, sitä mutkikkaammaksi juttu muuttuu.

Tämä on toinen Sapo-sarjan dekkari (Christien Lordin kuolema julkaistiin ensin). Sayersin tyyli on hauska ja nokkela, ja Peter Wimsey on suorastaan hurmaava, varsinkin käyttäytyessään huonosti. Loppu olisi saanut olla yllättävämpi. 50-luvulla tehty käännös välillä häiritsi; vanhahtavat kirjoitusasut ja pienet kielioppivirheet oli tosin helpompi sulattaa kuin se, että (ilmeisesti) excited käännettiin "kiihottuneeksi". Kuulostaa jokseenkin epäilyttävältä, jos nuori mies on vaarinsa ruumiin löydettyään "kiihottuneessa tilassa". Hyi!

Connie Willis: Impossible Things

2005-04-13T18:50:00.000+03:00

Suht viihdyttävä kokoelma scifinovelleja. Willis loikkii tyylistä toiseen ja tasokin vaihtelee välillä reippaasti, joten kovin yhtenäinen kokonaisuus tämä kokoelma ei ole. Jotkut tarinat ovat mielestäni liian vaikeaselkoisia ja sekavia (kuten sotakuvaus "Schwarzchild Radius") ja toiset taas yksinkertaisuudessaan viehättäviä (kuten Shakespeare-tarina "Winter's Tale").

Parhaimmillaan Willis on mielestäni silloin, kun innostuu tekemään kunnon komediaa. Sanailu on nokkelaa ja hahmot ärsyttäviä, mutta huvittavalla tavalla. Esimerkiksi "Ado", joka kuvailee maailmaa, jossa poliittinen korrektius on viety äärimmilleen, sekä "Spice Pogrom", jossa ei ennen loppukohtausta tunnu olevan päätä eikä häntää, saivat minut nauramaan ääneen (täydessä bussissa tietenkin, asiaankuuluvien paheksuvien katseiden aikaansaamiseksi).

Alexandra Fuller: Ei hunningolle tänään

2005-04-11T17:38:00.000+03:00

Alexandra "Bobo" Fuller kertoo kirjassaan Ei hunningolle tänään (Don't Let's Go to the Dogs Tonight) lapsuudestaan Afrikassa. Fuller oli toinen vanhempiensa kahdesta elävästä lapsesta ja muutti vanhempiensa mukana afrikkalaiselta farmilta toiselle, maasta toiseen, toimeentulon perässä ja ikäviä muistoja paossa.

Kirjassa Afrikka on pääosassa. Sen olemusta ja todellisuutta Fuller kuvaa erittäin elävästi ja mieleenpainuvasti. Sitä lähes antaa anteeksi sen, että Fullerille "Afrikka" on se alue koko valtavaa mannerta, jossa he sattuivat elämään - lähinnä siis entisen Rhodesian tienoo. Suurimman osan ajasta asioita ja elämää katsotaan sekä pienen Bobon näkökulmasta että aikuisen Alexandran jälkiviisaudella. Tämäkin toimii.

Kirja on samaan aikaan varsin surullinen sekä hemmetin hauska (ei voi kuin nauraa, kun Bobon äiti tanssii kapakoiden pöydillä ja laulaa "Hellurei, olen rosvo", vaikka vanhempien alkoholismissa ei sinänsä mitään huvittavaa olekaan).

Rebecca Stephens: On Top of the World

2005-04-04T12:12:00.000+03:00

Rebecca Stephens on ensimmäinen Mount Everestin huipulle kiivennyt brittinainen, ja On Top of the World on hänen selostuksensa tuosta kiipeilysuorituksesta. Kirja on varsin tyypillinen Everestin valloitus -kertomus, paitsi että retken ja kiipeämisen teknisiä yksityiskohtia ei selosteta kovinkaan tarkasti. Stephens oli kiipeilijänä vain harrastelija kun hän innostui Everestistä, ja tekniikka oli hakusessa vielä vuorellakin.

Kirja on viihdyttävä ja mielenkiintoinen, jos sattuu olemaan kiinnostunut vuorikiipeilytarinoista. Tällaiselle nojatuoliretkeilijälle varsin mukavaa luettavaa. Jännittävämpiäkin teoksia aihepiiristä kuitenkin löytyy, kuten esimerkiksi Jon Krakauerin Into Thin Air, ja teknisempiä, kuten Reinhold Messnerin kirjat.

Anna-Leena Härkönen: Terveisiä pallomerestä

2005-04-01T23:56:00.000+03:00

Terveisiä pallomerestä on Anna-Leena Härkösen toinen lyhyiden kirjoitusten kokoelma. Aiheina tällä kertaa ovat vanhemmuus, pettäminen, seuramatkat ja muut vastaavat tosielämän ilmiöt. Teksti on useimmiten osuvaa, aina hauskaa ja välillä pirun ilkeää.

Härkösen proosa on mielestäni parempaa kuin hänen fiktionsa. Lyhyet jutut toimivat erinomaisesti, ja niitä haluaa lukea lisää. Sitä paitsi Härkönen on normaalin ihmisen kokoinen - puolitoista metriä pitkä ja nelisenkymmentä kiloa painava. On sekin syy pitää hänen kirjoistaan!

Terry Pratchett: The Wee Free Men

2005-03-27T16:55:00.000+03:00

Pratchettin kirjat ovat siitä hauskoja, että niitä voi lukea moneen kertaan. Juonet ovat toki nokkelia, mutta parasta kirjoissa on mielestäni kuitenkin kielenkäyttö. Kovin moni kirja ei nimittäin nykyään saa minua nauramaan ääneen, mutta Pratchett onnistuu siinä lähes aina.

The Wee Free Men on suunnattu vähän nuoremmalle yleisölle kuin Discworld-sarja, mutta tapahtumapaikka on kuitenkin samassa maailmassa ja pari Discworldeista tuttua hahmoakin piipahtaa kirjassa. Päähenkilö on yhdeksänvuotias noita nimeltä Tiffany, jonka raivostuttava pikkuveli joutuu Kuningattaren sieppaamana haltioiden maahan (en tiedä näistä käännöksistä kun luin englanniksi, alkuperäisessä tekstissä ovat siis The Queen, elves ja Fairyland). Tiffanyn avuksi rientävät polvenkorkuiset, tatuoidut ja skottiaksentilla puhuvat hyypiöt, jotka kutsuvat itseään nimellä the Nac Mac Feegle (ja ovat muuten myös esiintyneet aiemminkin Pratchettin tuotoksissa). Nämä tyypit ovat pirun vahvoja, kovia juomaan viinaksia ja vielä kovempia tappelemaan.

Mielestäni tämä on ihan mukavaa luettavaa aikuisellekin. En yleensä pidä Pratchettin lopuista, mutta tästä löytyi selkeä kliimaksi. Nac Mac Feeglet onnistuvat huvittamaan alusta loppuun ja pikkuvanha Tiffany on hyvin tehty hahmo (ja muistuttaa erästä tuntemaani henkilöä).

Elina Sana: Luovutetut - Suomen ihmisluovutukset Gestapolle

2005-03-26T21:27:00.000+02:00

Elina Sana on sama tutkija, joka aikoinaan paljasti Suomen luovuttaneen kahdeksan juutalaispakolaista Gestapolle jatkosodan aikana. Nämä kahdeksan päätyivät Auschwitziin. Hengissä heistä selvisi yksi. Suomessa on elänyt myytti, jonka mukaan nuo kahdeksan edustivat kaikkia Suomen myönnytyksiä saksalaisille, ja muutoin Suomi suojeli kansalaisiaan, juutalaisiaan ja vankejaan. Sanan uudempi tutkimus kumoaa näitä käsityksiä.

Kirjan mukaan jatkosodan ajan Valtiollinen poliisi teki mieluusti ja oma-aloitteisesti yhteistyötä saksalaisten kanssa. Saksalaisille luovutettiin neuvostoliittolaisia vankeja, mutta myös hollantilaisia, belgialaisia, puolalaisia, tsekkejä ja jopa suomalaisia. Suomalaiset luovutetut olivat yleisimmin Neuvostoliitossa asuneita kommunisteja tai sellaisiksi epäiltyjä. Valpo piti kirjaa vankien kansalaisuuksista, kansallisuuksista ja poliittisuudesta - kirjaimella J merkittiin juutalaisuus ja S sosialismi. Vankeja pidettiin ensin suomalaisilla keskitysleireillä (joiden olemassaolo ei muuten ole Suomessa vieläkään mitenkään yleistä tietoa), joilta heidät luovutettiin Tallinnan tai Pohjois-Norjan kautta tai suoraan Saksaan. Useat päätyivät Stutthofin keskitysleirille.

Elina Sanan kirja esittelee arkistotutkimuksen kautta löytyneiden tietojen lisäksi myös niitä henkilöitä, joita tuon ajan politiikka kosketti. Luovutettuja ja heidän omaisiaan on haastateltu, ja heidän muistelonsa tuovat kirjan kertomaa historiaa lähemmäksi nykyihmistä. Kirja on tärkeää luettavaa, varsinkin niille, jotka yhä 2000-luvulla haluavat pitää hengissä myyttiä Suomen erillissodasta, johon Suomi "joutui", ja Suomen erityisasemasta Saksan liittolaisten joukossa.

Neil Gaiman: American Gods

2005-03-17T23:45:00.000+02:00

Kerta kaikkiaan nerokas romaani (jonka luin nyt kolmannen tai neljännen kerran). Päähenkilö Shadow haluaa vankilasta päästyään vain palata kotiin vaimonsa luo ja viettää hiljaiseloa, mutta päätyykin työskentelemään omituiselle pukumiehelle nimeltä Wednesday ja löytää lopulta itsensä keskeltä vanhojen ja uusien jumalten välistä sotaa.

Kirjan lähtökohta on nerokas. Vanhat, siirtolaisten Amerikkaan tuomat jumalat ovat kuihtuneet ja menettäneet voimiaan, koska niihin ei enää uskota. Uusia jumalia syntyy jatkuvasti: televisiolla, moottoritiellä ja tietokoneilla on omat jumalansa ja niille uhrataan aikaa tai ihmishenkiä. (Tämä uusien jumalien idea muuten ketutti minua suunnattomasti, kun ensimmäisen kerran luin kirjan. Olin nimittäin itse jo alkanut kirjoittaa tarinaa juuri samanlaisista moderneista jumalista, mutta jouduin sitten sattuneesta syystä hylkäämään sen. Thanks, Neil.) Vanhat jumalat ja muut taruolennot työskentelevät taksikuskeina, huijareina ja huorina kun uudet ajelevat limusiineilla.

Hiukkasen kirjassa ärsyttää se, että se toisinaan selittää liikaa. Toisaalta kohdeyleisö ei välttämättä tiedä, mistä esimerkiksi sana Wednesday sai alkunsa tai mitä Egyptin jumalia shakaali ja iibis edustavat. Ja Shadow on kieltämättä hiukkasen hidas tyyppi, ja hänen näkökulmastaan tarina on kirjoitettu.

J. Pekka Mäkelä: 391

2005-03-16T14:08:00.000+02:00

Tartuin Peesun ensimmäiseen romaaniin hieman jännityksellä - pelkäsin, että en ehkä pitäisikään kirjasta, ja joutuisin kehumaan sitä vain siksi, että se on kaverin kirjoittama. Onneksi ei tarvinnut, sillä kirja on oikeasti hyvä. Kyseessä on scifitarina muinaisesta Egyptistä, tai oikeastaan seikkailukertomus, jossa matkustetaan ajassa ja pelastetaan Aleksandrian kirjaston aarteita.

Pidin kirjan kirjoitustyylistä ja henkilöhahmoista. Minä-muoto sopi tarinaan hyvin. Kirjassa ei pyritty selittämään asioita liikaa, vaan monet seikat - esimerkiksi aikamatkustuksen kehittäneiden henkilöiden taustat - jäivät arvoitukseksi. Aikamatkustuksellekaan ei onneksi yritetty kehittää pseudotieteellisiä selitysmalleja, vaan tällaiset tarinan kannalta epäoleelliset ylimääräiset selittelyt jätettiin pois.

Peter Hedges: Rakkain terveisin Äiti

2005-03-16T13:52:00.000+02:00

Hedgesin Rakkain terveisin Äiti on kertomus perheen hajoamisesta pienen pojan näkökulmasta. Kirja kuvaa vuoden seitsenvuotiaan Scotty Oceanin elämästä. Scottyn alkoholiongelmainen äiti jättää perheen, ja Scotty vakuuttuu olevansa tähän ainakin osasyyllinen. Poika yrittää opetella kiltiksi ja saada etääntyneen äitinsä huomion, sekä etsii itselleen uutta äitiä ystäviensä äitien joukosta.

Hedges onnistuu katsomaan asioita lapsen näkökulmasta. Scottyn hahmo tuntuu ikäiseltään. Muut kirjan henkilöt - ehkä Scottyn äitiä lukuunottamatta - jäävät aika etäisiksi.

Tuula-Liina Varis: Peili ja ikkuna

2005-03-14T14:34:00.000+02:00

Peili ja ikkuna on kokoelma Tuula-Liina Variksen lyhytproosaa. Aiheet vaihtelevat kuolemasta ja rakkaudesta laihdutuskuureihin ja Loimaan murteeseen. Pakollinen Saarikoski-kommentointikin on toki mukana. Viihdyin kirjan parissa hyvin, mutta enpä tiedä, jäikö siitä mitään erityistä mieleen. Ehkä se, että Variksen ajatukset eutanasiasta sivusivat omiani.

Jotenkin Suurten Taiteilijoiden tervejärkiset (ex-)vaimot ovat useinkin kiinnostavampia, kuin Suuret Taiteilijat itse.

Tony Parsons: Mies ja poika

2005-03-07T23:49:00.000+02:00

Man and Boy

Tony Parsonsin kirjaa lukiessa jokin tuntui oudon tutulta. Tarinassa media-alalla työskentelevä mies joutuu vaimonsa jättämäksi, menettää työpaikkansa, jää pienen pojan yksinhuoltajaisäksi ja joutuu lopulta taistelemaan poikansa huoltajuudesta oikeudessa. Niin, Kramer vastaan Kramer kirjoitettiin jo aikaa sitten.

Parsons ei lisää tyypilliseen tarinaan mitään uutta. Kirja on ennalta-arvattava, ja ainoat yllätykset ovat pari täysin epäuskottavaa ja kornia juonenkäännettä. Jokainen kappale ainakin yrittää loppua kiteyttävään tai ironisoivaan tiivistyslauseeseen. Tulevia tapahtumia ennakoidaan kunnon foreshadowingilla. Tuli mieleen ne pari kioskikirjaa, jotka olen joskus reissun päällä ostanut kioskista Cosmopolitanin lisälahjoina (noloa, tiedän, mutta englanninkielinen valikoima Keski-Euroopan juna-asemien lehtikioskeissa ei aina päätä huimaa). Ihmetyttää, että tämä teos on tosiaan palkittu British Book Awardilla vuonna 2000.

Armistead Maupin: Kertomuksia kaupungista

2005-03-05T21:59:00.000+02:00

Kevyt romaani, joka kertoo ihmisistä ja ihmissuhteista 70-luvun San Fransiscossa. Kirja ilmeisesti perustuu sanomalehdissä ilmestyneeseen kolumnisarjaan ja on poikinut jo ainakin kolme tv-minisarjaa.
Päähenkilö on Clevelandista San Fransiscoon muuttanut Mary Ann, jonka jossain määrin naiivin maailmankuvan kautta kirja kuvailee elämän ja ihmisten pinnallisuutta. Kaikki käyttävät iloisesti huumeita kannabistuotteista kokaiiniin eikä kenelläkään ole huumeongelmaa. Kaikki (paitsi Mary Ann) harrastavat irtoseksiä keskenään sukupuolesta, siviilisäädystä tai asemasta piittaamatta (tosin lähes kaikki kirjan hahmot ovat suht mukavasti toimeentulevia ihmisiä). Suurimmat onglemat tuntuvat johtuvan avioliitoista, jotka ovat järjestään epäonnisia seurapiirejä varten pystyssä pysyviä kulisseja.
Periaatteessa ihan viihdyttävää luettavaa, ja hyvin nopeatempoista. Kaikki henkilöhahmot ovat hyvin pinnallisia, mutta se lienee tarkoituksellista. Mukaan on yritetty ympätä mysteerinpoikanen, johon ei kuitenkaan anneta ratkaisua, mikä jää hiukkasen ärsyttämään.

R.A. Salvatore: Yksinäinen drow

2005-02-28T19:58:00.000+02:00

Täyttä hömppää. Salvatore kirjoittaa aina kirjansa trilogioiksi (ilmeisesti tehdäkseen enemmän rahaa, koska juonta niistä ei löydy tarpeeksi edes yhteen kirjaan). Tämä on yhden trilogian toinen osa, ja kirjailija on näköjään sitä mieltä, että keskiosaksi kelpaa mikä tahansa roska, kunhan loppuratkaisua ei vielä paljasteta.
Kirja on siis perusfantasiaa: örkkejä, kääpiöitä, haltioita, peikkoja ja muuta vakioporukkaa. Päähenkilö on musta haltia, joka onkin hyvis, toisin kuin lajitoverinsa. Niinpä saadaan aikaan kivan kliseinen "kadun kansani pahuutta ja hyvitän tekojani" -pohja, joka onkin niin uutta ja originellia... Kirjassa ei ole juonta ollenkaan, vaan se kuvailee kääpiöiden ja örkkien armeijoiden välistä taistelua. Kaikki päähahmot ovat naurettavia stereotyyppejä. Kieli on (liiankin) yksinkertaista ja käännös on toisinaan kömpelö. Lähitaistelua kuvataan hyvinkin yksityiskohtaisesti, voin suorastaan kuvitella kirjailijan heittämässä noppaa ja laskemassa hit pointseja - tämä kun on roolipelin pohjalta syntynyt tekele.
Mietin hetken aikaa, josko olisin pitänyt tämäntyyppisestä kirjallisuudesta silloin kun olin seitsemän, mutta luulenpa, että minulla oli jo silloin liian hyvä maku.

Diet Eman ja James Schaap: Kielletyt sanat

2005-02-27T23:47:00.000+02:00

Kielletyt sanat kertoo nuoresta naisesta, joka toimi toisen maailmansodan aikaan Hollannin vastarintaliikkeessä. Diet Eman auttoi sulhasensa Hein Sietsman kanssa useita juutalaisia järjestämällä heille turvapaikkoja. Lisäksi he tekivät liittoutuneille karttoja saksalaisten asemista, kuljettivat viestejä ja auttoivat liittoutuneiden alasammuttuja lentäjiä.

Kirja on jännittävä ja mielenkiintoinen, vaikkakin minua häiritsi siinä kirjoittajien syvä uskonnollisuus. Noin joka kolmannessa kappaleessa muistetaan kiittää Jeesusta ja jumalaa, ja raamatunkohtiin viitataan tiuhaan. Ei kyseenalaisteta jumalan hyväntahtoisuutta, vaikka hän antaakin toisen maailmansodan kauhujen tapahtua.

Marilyn French: Kausi helvetissä

2005-02-25T20:40:00.000+02:00

Kuuluisa feministikirjailija Marilyn French kirjoittaa sairastumisestaan syöpään ja selviämisestään. French vaikuttaa kirjoittavan enemmän itselleen kuin lukijoille; lopussa hän lähes myöntääkin kirjan olleen hänelle traumankäsittelykeino. Suuri osa kirjasta on lähinnä uuvuttavaa luettelointia eri hoidoista ja toisaalta kirjailijan tiiviistä työ- ja matkaohjelmasta.

French suhtautuu hyvin penseästi hänet parantaneisiin lääkäreihin ja koko länsimaiseen lääketieteeseen. Hän kirjoittaa katkeransävyisesti, kuinka hän joutui alistumaan lääkäreiden brutaaleihin hoitoihin - sädehoitoon ja solunsalpaajahoitoon - mainitsematta, että ilman näitä hoitokeinoja hän ei olisi enää elossa. Kiitosta saavat vain vaihtoehtoisen "lääketieteen" edustajat, kuten homeopaatit, joihin French on turvautunut syövän jo parannuttua. Epäilemättä Frenchin vimmainen ja taisteluvalmis asenne auttoi häntä selviämään, mutta joskus kyllä tuntuu siltä, että hänen kitkeryytensä lääkäreitä kohtaan on ainakin älyllisesti epärehellistä.

Miriam Khan: Pitkä paahteinen polku

2005-02-24T20:30:00.000+02:00

Miriam Khanin Pitkä paahteinen polku kertoo oudon ja osin absurdin tapahtumakulun muutaman vuoden takaa. Miriam oli juuri matkustanut Dubaihin, kun hänet pidätettiin ja vangittiin. Syynä autossa istuminen miehen kanssa. Mies, Bangash Khan, oli Miriamin ystävä, ja autossa tapahtuneet epäilyttävät aktiviteetit rajoittuivat voileipien syömiseen.

Syyttäjä päätyy lopulta syyttämään Miriamia prostituutiosta, ja Miriam on osan ajasta vankilassa, osan omassa hotellissaan. Suomeen hän ei voi palata, sillä hänen passinsa on poliisilla. Kuukausia kestänyt piina saa lopulta hieman yllättävän ratkaisun.

Miriamin kokemukset Dubain virkakoneistosta ovat varsin kafkamaisia. Arabiemiraattien elämänmenoa ja kulttuuria kuvaillaan varsin vähän, kun pääpaino on päähenkilön kaventuneessa elämänpiirissä.

Sven Pahajoki: Dominick Arduin - seikkailijan salaisuus

2005-02-21T16:58:00.000+02:00

Sven Pahajoen hutaisten tehty kirja viime vuonna kadonneesta seikkailija Dominick Arduinista kertoo suurena paljastuksenaan, kuinka Arduin keksi itselleen menneisyyden ja valehteli taustastaan kaikille. Suomalaisille kerrottu Barcelonnetten alppikylään sijoittunut traaginen lapsuus oli pelkkää kuvitelmaa. Ranskalaisille ystävilleen Arduin taas väitti muunmuassa että hänellä on Suomessa kaksoset, joita ei koskaan ole ollutkaan.

Näiden paljastusten lisäksi Pahajoki esittää villejä arvauksia Arduinin katoamisen motiiveista, ja jopa siitä, oliko koko katoaminen vain Arduinin salajuoni. Teoria on, että Pohjoisnavan sijasta Arduin suuntasi jonnekin Venäjälle varusteineen elämään erakkona. Kovin epätodennäköisten skenaarioiden lisäksi Pahajoen tekstissä hätkähdyttää muutamaan kertaan esiintyvä lähes rasistinen venäläisvastaisuus. Esimerkiksi Pahajoen mukaan Arduinia ei etsitty kunnolla, koska venäläisiin etsijöihin ei voinut luottaa - hehän ovat venäläisiä.

Kirja on varsin tyypillinen esimerkki pikaisesti markkinoille tungetusta ajankohtaisaiheesta tehdystä paljastusjulkaisusta. Onneksi sen sentään luki nopeasti.

Stephen King: On Writing - A Memoir of the Craft

2005-02-16T13:04:00.000+02:00

A combination of biography and writing manual. Stephen King started to write this book in 1997, but after 18 months of work he put it on hold. Then in the summer of 1999 he was hit by a car and suffered serious injuries to his legs, ribs and spine. He underwent several operations and when he finally got out of the hospital, he resumed writing as soon as he could sit up.

The book begins with King giving vivid descriptions of his early efforts to copy comics and movies, making writing sound like an easy, fun game. He soon moved on to create his own stories and tried to get them published in magazines. Rejection followed rejection but he kept writing and sending his stories out. Finally he got one published, and then another one, and another... You probably know how the story continues.

In the writing manual section, King gives rather simple advice to budding writers. Some of it is a bit obvious but most of it is (or at least appears to be) quite useful. Even in the more "technical" sections he manages to make writing sound like something magical and wonderful. He makes you want to write.

The book ends with a detailed description of King's accident. It's a pretty gruesome story and while it does make you think, it felt a little superfluous to me.

Traudl Junge: Viimeiseen saakka

2005-02-15T23:42:00.000+02:00

(Bis zur letzten Stunde - Hitlers Sekretärin erzählt ihr Leben)

Traudl Junge toimi Hitlerin sihteerinä marraskuusta 1942 sodan loppuun asti. Aloittaessaan hän oli 22-vuotias tanssimisesta kiinnostunut nuori nainen. Lopettaessaan toimessaan hän oli leski ja pian venäläisten sotavanki. Junge koki Berliinin tuhon ja Hitlerin viimeiset päivät bunkkerissa.

Kirja on kirjoitettu kahdessa osassa. Ensimmäisen osan Junge kirjoitti jo vuonna 1947, lähinnä siksi, että hänellä olisi jotain, johon viitata mahdollisissa tulevissa selvittelyissä ja oikeudenkäynneissä. Tuolloin 27-vuotiaan Jungen teksti oli myöhemmin hänen omasta mielestään hävettävän naiivia ja käsikirjoitus unohtuikin vuosiksi. Myöhemmin, vuonna 2002, Junge jatkoi käsikirjoitustaan, ja kokonaisuus julkaistiin sitten kirjana samoihin aikoihin kuin Jungesta tehty dokumenttielokuva Im toten Winkel - Hitlers Seketärin. Junge kuoli pian kirjan julkaisun ja elokuvan valmistumisen jälkeen.

Jungen nolostumisen kirjan ensimmäisen osan naiiviudesta ymmärtää. Maailmansota riehuu ja Traudl Junge on tapahtumien keskipisteessä - Hitlerin Kotkanpesässä - mutta mistä hän kirjoittaa?

"...Sellaisessa tilanteessa näin ensimmäisen kerran Eva Braunin, ja minut esiteltiin hänelle. Hän oli erittäin hyvin pukeutunut ja hoidettu, ja huomiotani kiinnitti, kuinka luonteva ja teeskentelemätön hän oli. [...] Kun näin hänet ensimmäisen kerran, hänellä oli yllään niilinvihreä, paksusta villakankaasta valmistettu leninki. Leningin yläosa oli tyköistuva, ja kellohameessa oli leveä turkisreunus. [...] Puvussa oli tyköistuvat hihat ja sydämenmuotoista miehustaa kannatteli kaksi kullanväristä solkea..."

Myöhemmin kirjoitetussa osassa Jungen huomio kiinnittyy jo aivan muihin asioihin, ja teksti sisältää jo jälkiviisauden tuomia arvioita:

"Heinäkuun 20. päivän attentaatti oli suurin onnettomuus, joka Saksaa ja Eurooppaa saattoi kohdata. Ei siksi, että sitä yritettiin, vaan siksi että se epäonnistui. Hitler piti kaikkia attentaatin epäonnistumiseen johtaneita onnettomia sattumia henkilökohtaisena menestyksenään. Hänen itseluottamuksensa ja voitonvarmuutensa mutta myös vallanhimonsa ja suuruudenhulluutensa ylittivät nyt kaikki järjen rajat."

Historian kannalta katsoen on tuo Jungen vuonna 1947 kirjoittama osuus mielestäni kuitenkin jos ei arvokkaampi niin ainakin mielenkiintoisempi. Tuolta ajalta ei ole kovin paljon paikalla olleiden aikalaishistorioita, ja myöhempinä aikoina kirjoitettua tuota aikakautta koskevaa taas on niin paljon.

Jungen kirja sekä hänestä tehty dokumenttielokuva ovat korvaamattomia esityksiä Kolmannen valtakunnan kohtalonhetkistä tavallisen ihmisen näkökulmasta. Junge oli takuulla lähempänä sivustakatsojan asemaa kuin esimerkiksi Albert Speer, joka toki on kirjoittanut tuosta ajasta paljonkin. Myöskään Jungella ei vaikuta olevan niin suurta tarvetta selittää asioita itselleen parhain päin - hän oli kuitenkin vain tuolloisten tapahtumien kirjaajia, ei niiden tekijöitä.

Gitta Sereny: The Case of Mary Bell

2005-02-14T21:51:00.000+02:00

Gitta Serenyn The Case of Mary Bell kertoo vuonna 1968 tapahtuneista kahden pienen pojan murhista, joihin syyllinen oli tekohetkellä 10-vuotias Mary Bell. Mary kuristi kummankin pikkupojan kuoliaaksi lähinnä huvikseen, ilman minkäänlaista motiivia. Bell tuomittiin oikeudessa Britannian oikeuskäytännön mukaan aikuisena. Psykiatrien mukaan hän oli selkeästi psykopaatti. Mary Bell vapautui 1980-luvun alussa ja elää nyt anonyymina tyttärensä kanssa jossain päin maailmaa.

Sereny tuntui ajattelevan, että auttamalla Marya psykiatrisella hoidolla hänen psykopatiaansa olisi saattanut voida jotenkin lieventää. Nykyaikana yleinen käsitys taitaa olla, että psykopatia - tai siis nykytermein narsistinen persoonallisuushäiriö / sosiopatia - ei ole parannettavissa.

Lisämateriaalia tapauksesta: Crime Library .

Lukija: Tuuli

Gitta Sereny: Into That Darkness

2005-02-14T12:04:00.000+02:00

Gitta Serenyn Into That Darkness kertoo Frank Stanglista, katolisesta itävaltalaisesta poliisista ja perheenisästä, josta tuli tuhoamisleiri Treblinkan komentaja. (Tässä pitää selventää, että varsinaisia tuhoamisleirejä oli vain neljä: Treblinka, Sobibor, Chelmno ja Belzec. Toisin kuin yleisesti luullaan, Auschwitz ei ollut tuhoamisleiri, vaan "vain" keskitys- ja työleiri, jossa toki kuitenkin myös tuhottiin ihmisiä. Eroa selventää tämä: Auschwitziin saapuneella ihmisellä saattoi hyvällä onnella olla viikkoja tai kuukausia elinaikaa jäljellä, kun taas tuhoamisleireille saapumisen jälkeen keskimääräinen elinaika oli pari tuntia.)

Sereny haastatteli Stanglia länsisaksalaisessa vankilassa, pyrkien saamaan selville Stanglin kokeman syyllisyyden asteen ja ymmärtämään, miten Stanglin kaltainen kunnon katolinen voi elää elämäänsä tekojensa jälkeen.

Lukija: Tuuli